HEAVYWEIGHT DRAFTING

--------------------------
etusivu
--------------------------
hevoset
--------------------------
toiminta
--------------------------
vieraskirja
--------------------------

ERJ esteratsastuskilpailut 11.01.2014

Järjestyspaikkana Heavyweight Drafting/ vastuuhenkilö wishmaster VRL-02889.
Kilpailupäivä on 11.01.2014, viimeinen ilmoittautumispäivä 09.01.2014.

- Yhteen luokkaan max. 30 osallistujia
- Yhdeltä omistajalta max. 3 hevosta/luokka.
- Yksi hevonen saa osallistua kahteen luokkaan, mutta yhteen luokkaan vain kerran.
- Ponit (alle 148cm) saavat osallistua korkeintaan 130cm tasoiseen luokkaan.
- VRL-tunnus pakollinen, VH-tunnus vapaaehtoinen.

Osallistuminen sähköpostitse osoitteeseen kisaposti@ruskavelho.net otsikolla ERJ tarina, seuraavassa muodossa:
Luokka
ratsastaja (VRL-tunnus) - Hevonen VH-tunnus
tarina

Tehtävänanto:
Kirjoita mahdollisimman mielikuvituksellinen tarina talvisesta metsästä, siihen saa liittyä epätodelliset asiat, muinaistarut jne. Tarinan ei tarvitse liittyä kilpailupäivään (toki saa liittyä), mutta jollain tapaa hevosiin.
Jokaista luokkaa koskee sama tehtävänanto, muista merkitä luokka kunnolla osallistumiseesi!

Luokat

1. 60cm
2. 100cm
3. 120cm

Luokka 1.

1. Saila (VRL-05775) - Hassel Swabah HAD
Metsä on synkkä. Tuuli viskoo lunta oksilta ja huutaa samalla vihoissaan. Pienen ponin karkureissusta on hetkessä muuttunut hyvin kummalliseksi. Puiden oksilta tipahtelee lunta kun tuuli puhaltaa äkäisesti. Poni voi nähdä koivujen kasvot, ne hytisevät kylmyyttään eivätkä näytä tyytyväisiltä. Joku aivastaa ja kiroaa tuulen voimaa. Jänis kävelee ponin ohi kahdella jalalla, pitäen käpäliä korvillaan. Se tervehtii ponia, aivan kuin se olisi arkipäivää. Poni alkaa mennä hieman paniikkiin. Ei kukaan ollut puhunut, kun emännän kanssa oltiin matkassa oltu. Poni jatkaa matkaansa, se on eksynyt ja haluaisi nopeasti pois tästä pelottavasta metsästä. Metsään meni tämäkin yritys, se toteaa kun löytää itsensä vielä syvemmältä puiden katveesta. Puut kiroavat ääneen, tiuskivat ponille juurille astumisesta ja huutavat tuulelle. Tuuli nauraa ivallisesti ja iskee jälleen uuden puuskan. Nyt puut jo anelevat sitä lopettamaan. Poni on kauhuissaan, jostain kuuluu kaatuvan puun rytinää ja pelokasta huutoa. Tuuli jatkaa riepottelemistaan ja linnut yrittävät pysyä puiden oksilla. Toinen onnistuu, toinen taas lentää tahtomattaan tuulen mukana. Kuin taikaiskusta ponin eteen ilmestyy valkoiseen mekkoon pukeutunut, hohtava nainen. Se puhuu lempeällä äänellä, mutta ponia pelottaa silti. Haltija katsahtaa poniin, mutta ei sano sanaakaan tälle, vaan alkaa puhua ihmeellisellä kielellä jotain, mitä poni ei ymmärrä. Pian tuuli tyyntyy, puut lakkaavat huojumasta ja taivaalta alkaa sataa hiljalleen lunta. Pieni poni ei tajua, mitä tapahtui. Metsä muuttuu hetkessä kuin satumaaksi, eläimiä vilistää sielä täälä kädessään pieniä paketteja ja joulukoristeita. Poni katselee kummastellen tätä kaikkea, ei se ollut koskaan nähnyt pupujen ja hiirien kävelevän kahdella jalalla. Haltija kysyy ponilta, onko sillä jokin hätänä. Poni ei vastaa. Haltija kuitenkin tietää, mistä poni on tulossa ja minne kuuluu. Se tarttuu hellästi ponin otsatukkaan ja ohjaa tämän pienen pellon laidalle. Siitä poni osaisi jo kotiin. Ja poni meni, se juoksi lujempaa kuin koskaan ennen, kiiti suoraan omaan karsinaansa. Se ei koskaan, ei koskaan enää lähtisi omille teille.

2. Diiva (VRL-10658) - Indi
Oltiin jouluaaton jälkeisenä päivänä Indin kanssa lähimetsässä maastoilemassa. Poni ei säiky ikinä muuta kuin traktoreita, mutta nyt se tähysteli taivaisiin steppaillen ja luimistellen. Tiheältä latvustolta ei nähnyt mitään, mutta hetken päästä saavuimme vähän aukeammalle paikalle ja minäkin näin käytöksen syyn: joulupukki. Tai oikeastaan pukin hevoset; Indihän ei tunnetusti ole mikään kaveriponi. Meillehän kerrotaan aina pukin reen edessä olevan poroja, mutta ne ovatkin pegasoksia - mikä onkin tarkemmin ajateltuna ihan loogista, sillä eihän poroilla ole siipiä millä lentää. Pian pukki katosi eilisen jäljiltä tyhjällä reellään näkyvistä, ja Indikin leppyi ja kulki loppumatkan taas sovussa maailman kanssa.

3. Alexiina C. (VRL-02207) - Phoenix W Venice VH13-012-0221
Pimeyden halkaisi irrallisiksi, yksinäisiksi varjoiksi loistava valkoinen valo, joka säteen lailla ylhäältä alas leikkasi mustuuden kahtia. Sen kirkkaus oli puhtainta valkoista, kaikkien maailmassa ja universumissa olevien värien ilmentymistä yhdessä, voimassaan ja viattomuuden energiassaan vailla vertaistaan. Sen avaama rako synkkyyden tyhjiössä laajeni ja suureni, ja sen loistetta seuraten aukeni portti valkoiseen maailmaan; pohjaltaan himmennyttä hohteen sinerrystä ja kimalletta, huurtuneita käyriä linjoja ja siellä täällä hitaasti leijailevia pehmeitä valkeita hileitä, joista jokainen poikkesi edellisestä. Kattonaan syvä violetti kangas, johon kiinnitetyt pienet kynttilät välähtelivät iäisyyden takana, lumipilareiksi muodostuneet suuret puut tavoittelivat näiden kynttilöiden luomaa kaukaista valoa, sen jälkeen jäänyttä häivähdystä alkuperäisestä loisteesta, joka kosketuksellaan kerran ja aina uudelleen mursi ikuisen pimeyden. Jäätyneet vuorenkulmat piirsivät tarkkaa viivaa rajalle, joka erotti sinertävän valkoiset kummut tummaan valuvasta taivaankannesta.
Ja niiden paikoilleen jähmettyneiden lumisten puiden latvojen välistä, tähtihippusten saattelemana lensi talven henki yhtä valkoisesti hohtaen kuin maa alla uinuen peitteissään. Sen neljä jalkaa, mitä herkimmin, viistivät lumipintaa hiljaa ja hellästi. Kristallipuikkojen lailla helähtelivät uurteiset harjakset sen liidossa, kylmä henkäys huojuttaen niitä tiukukellojen tavoin melodiassa toisesta toiseen. Sen sininen katse oli ajaton.
Hiveltyään jokaisen talvimetsää vahtivan kuusen ja saatuaan matalalle laskeutuneet pilvet muuttumaan usvasta uduksi, se jäljen jälkeä jättämättä öiseen hankeen kohosi jälleen korkeuksiin.
Vaan kuun paikalle kierähtävä suuri tähti oli valmis omaan vuoroonsa, ja niin talven henki haihtui vain kimmellykseksi, talven muistoksi, tervehdittyään nopeinta niistä kevään enkeleistä.

Luokka 2.

1. Heimo (VRL-03270) - Eklunds Kalina
Isä kielsi aina lapsena menemästä Kalmavuorelle. Niin oli isääkin pienempänä kielletty, eikä minun kuulemma tarvinnut tietää siitä sen enempää. Kuusitoista pitkää vuotta odotin oikeaa hetkeä, jolloin äiti ja isä luottaisivat minuun ja jättäisivät minut illaksi yksin kotiin. Kun se vihdoin tapahtui, vilkutin heille toivottaen mukavaa iltaa ja katsoin ikkunasta kuinka taksi kuljetti heidät pitkän pihatien poikki kohti kaupunkia.

Otin mukaani etukäteen valmistamani eväät, taskulampun ja puin monet toppavaatteet päälleni. Kylmä ei ulkona ollut, talvi oli ollut poikkeuksellisen lämmin, mutta monen tunnin seikkailu saattaisi tehdä tepposet, joten kaikkeen oli parasta valmistautua.

Pihalla tarhasi hevosemme Kalina, rauhallinen puoliveritamma, joka poikkeuksellisesti ei ollutkaan niin rauhallinen tänään. Se pyöri ympyrää aitauksessaan ja hörisi kummallisesti. Seurasin sitä hetken, ettei sillä vaan olisi ähkyn oireita, mutta se ei koittanut piehtaroida kertaakaan. Kai se oli nähnyt ketun tai muun eläimen lähistöllä. Rauhoittelin Kalinaa hetken, mutta minun täytyi kuitenkin lähteä jatkamaan matkaa - tässä ei olisi koko yötä aikaa.

Kalmavuoren juurella pysähdyin. Vuori kohosi korkeana edessäni, enkä synkkien puiden lomasta erottanut kuin mustaa. Oli niin hiljaista, että olisin voinut kuulla oman sydämentykytyksenikin. Jossain rasahti variksen pyrähtäessä lentoon kuivuneen puun oksalta. Tässähän alkoi jo vähän jännittää, vaikken uskonut vuorella mitään kummituksia olevankaan. Korkeintaan siellä varmaan sijaitsi hyvin sammaloitunut vallihauta, jossa voisi murtaa luun jos toisenkin ja siksi Kalmavuorelle kiellettiin tulemasta.

Käveltyäni hyvän tovin kohti vuorenhuippua, kuulin korskahduksen. Koska vuorella kuitenkin oli niin hipihiljaista, tulin siihen tulokseen, että meidän Kalinan metelöinti se vain kaikuu tänne asti. Mutta jotain kuitenkin vilahti puiden lomassa samaan aikaan. Jotain isoa ja valkoista. Ei kai kummituksia ole oikeasti olemassa? Käännyin kannoillani ympäri. En tahtonut valloittaa Kalmavuorta mikäli täällä oli joku samaan aikaan kanssani. Tulisin joku toinen päivä uudestaan.

Paluumatkani kuitenkin tyssäsi ennen kuin se ehti alkaakaan. Edessäni seisoi iso, hopeisena kuultava pitkäjouhinen hevonen, joka katsoi minua poikkeuksellisen sinisillä silmillään. Se oli selvästi varuillaan; jokainen lihas nytkähteli pienesti vuoron perään, kuin odottaen lähtölaukausta ja lupaa hyökätä. En ollut huomannutkaan milloin lämpötila oli mennyt pakkasen puolelle - maa oli hevosen alta umpijäässä. Mutta hengitykseni ei kuitenkaan höyrynnyt. Hetkonen, ei nyt ole pakkasta?

Hevonen otti pienen askeleen eteenpäin ja minä tein hitaasti samoin. Maa jäätyi enemmän kohti minua ja tunsin poskipäideni alkavan punoittaa kylmyydestä. Hevonen korisi kuopien maata, kuin se haastaisi minua otteluun. Vilkuilin vaivihkaa sivuilleni. Silmäni osuivat kivenlohkareeseen, joka oli suoraan jaloissani. Laskin mielessäni hiljaa kymmeneen - ja heitin kivellä hevosta päin, osumatta kuitenkaan siihen.

Hevonen pillastui ja raivostui siitä suunnattomasti. Otin nopeasti jalat alleni ja juoksin puiden lomassa niin lujaa kuin kintuillani ikinä pääsi. Puut jäätyivät ympäriltäni juostessani päätäpahkaa rinnettä alaspäin; hevonen saavutti minua. Juoksemalla en sitä pakoon pääsisi. Tilaisuuden tullen piilouduin ison kaatuneen puun kannon alle ja suljin silmäni. Hevonen laukkasi hirmuista vauhtia kohti piilopaikkaani.

Yhtäkkiä laukkaaminen loppui. Alkoi kuulua kahden hevosen hirnuntaa ja kolinaa kavioiden kolahdellessa toisiinsa. Pelosta soikeana nostin hiljaa päätäni ja varovasti kurkistin kannon takaa kohti ääntä. Kalina oli tullut auttamaan minua! Sen loimi oli riekaleina todennäköisesti tarhasta pakenemisen vuoksi tai sitten tuo mystinen hevonen oli rikkonut sen. Kalina taisteli kuin viimeistä päivää. Lopulta valkoinen hevonen luovutti perääntyen ja katosi tiehensä.

Kalina oli väsynyt; se rojahti maahan makaamaan ja puhisi hengästyneenä. Kiiruhdin Kalinan luokse rauhoittelemaan sitä. "Kiitos Kalina, kiitos."

"Lähdetään kotiin" sanoin Kalinalle hetken aikaa levättyämme ja Kalina nousi vaivalloisesti ylös. Hitaasti, mutta varmasti aloimme kävellä kohti kotia ja tiesin, että minulla oli sankarihevonen.

2. misery. (VRL-01080) - Moon Uniikki
Olipa ihana nousta pomminvarman suomenhevosen selkään rentoutumaan päivän päätteeksi. Erityisesti kun olin ratsastanut useita jukureita poneja ja hevosia ennen sitä, eikä päivä muutenkaan sujunut parhaalla mahdollisella tavalla. Suuntasin Uunan turvan kohti metsäpolkua ja annoin vapaat ohjat. Tamma lähti kävelemään verkkaista tahtiaan polkua pitkin.

Ehdin jopa ihailla maisemia ja vaipua ajatuksiini. Muutaman päivän päästä olisi joulu - eipä uskoisi, sillä lunta ei ole ripaustakaan missään. Onneksi kuu valaisi otsalampun lisäksi reittiämme. Pian saavuimme valaistulle metsätienpätkälle ja painoin laukkapohkeet Uunan kylkiin. Se lähti korvat hörössä ja harja hulmuten painattamaan eteenpäin. Yhtäkkiä näin vilauksen jostakin punaisesta, joka katosi pian metsän uumeniin. Uuna teki äkkipysähdyksen ja korskuen hyppi pystyyn. Putosin kovalle tielle ja katselin pian Uunan loittonevaa olemusta.

Päällimmäisenä oli ihmetys siitä, että Uuna ei ole koskaan ennen tehnyt näin. Samalla kirosin selkääni pidellen. Mikähän sinne metsään vilahti? Ei auttanut kuin lähteä kävelemään kohti tallia. Samassa kuulin takaani askeleita ja käännyin ympäri. Piti hieraista silmiä, sillä takanani käveli pieni punaisiin pukeutunut ja tonttulakkiin sonnustautunut hahmo. "Eipäs kiroilla tuolla tavalla!" hän aloitti paasaamisen. Seisoin suu auki ja mietin, olinko kenties menettänyt tajuntani. Nipistys tuntui, joten olin hereillä. "Olet ollut hyvin tuhma, eikä tuo kiroilu auta yhtään asiaa", pieni hahmo kaivoi taskustansa pientä muistivihkosta, "lisäksi olet ollut ilkeä hevosille ja kiukutellut työntekijöille. Taitaa pukki tuoda pelkkiä risuja tänä jouluna".

Samassa kuulin kavionkopsetta ja käännyin katsomaan äänen suuntaan. Uuna ravasi pää alhaalla luokseni kuin pyydellen anteeksi. Otin sen kiinni ja käännyin kertomaan mielipiteeni tontuksi tunnistamalleni henkilölle. Häntä ei näkynyt enää missään. Taisin sittenkin vain lyödä pääni ja nähdä harhoja. Naureskellen itselleni kiipesin takaisin Uunan selkään ja lähdin kävelemään tallia kohti. Mikähän Uunan oli, kun tuolla tavalla säikähti jotakin?

Kun olin illalla kömpinyt peittojen alle nukkumaan, tuo samainen tonttu kävi kurkkimassa tallin ikkunan takana. Hän kehotti Uunaa olemaan nätimmin, jos tämä haluaisi lahjoja jouluaattona. Uuna painui nurkkaan täristen. "Hölmö tamma", naapurikarsinan vanha ruuna tuhahti, "ei tonttuja kannata pelätä, varsinkaan jos on ollut nätisti". Mistäpä nuori hevonen tuollaista olisi voinut tietää? Itse naureskelin vielä aamullakin tallityöntekijöille hassuja näkyjäni. Yöllä oli satanut lunta ja tallin ikkunan edessä oli pienet jalanjäljet, mutta en huomannut niitä.

Luokka 3.

ei osallistujia

ulkoasu © Pilvimarja 2008 / muikkunen
Photo © Robert Taylor /flickr